Kuinka monesti sitä tulee miettyä mitä kaikkea kätkeytyy kaupan tiskin takana seisovan hiljaisen hymyn taakse? Ympärillämme on valtava määrä yksinäisiä: esimerkiksi kaupan kassoja, joiden ainoita "ystäviä" ovat asiakkaat. Työpäivän jälkeen nämä ihmiset vetäytyvät koteihinsa, sulkeutuvat omiin vankiloihinsa. Kun ihminen vaipuu riittävän syvälle yksinäisyyden maailmaan, alkaa yksinäisyys hallita hänen elämäänsä. Hän luo päivän aikana kohtaamistaan ihmisistä itselleen keinotekoisen ystäväpiirin, jotta voisi edes hetken aikaa tuntea olevansa osa jotain - mukana jossakin.
Näin käy Sy Parrishille elokuvassa On Hour Photo. Sy työskentelee päivät marketin valokuvapisteellä ja istuu illat kotonaan, omassa maailmassaan. Sylla ei ole perhettä eikä ystäviä, hänen ainoat ihmiskontaktit tapahtuvat työn kautta. Sy haluaa kuitenkin kuulua johonkin, olla osa jotakin, olla tärkeä jollekin. Hän alkaa luoda valokuvapisteen vakiasiakasperheen ympärille omaa tarinaansa. Sy luo Yorkinin perheestä hiljalleen ystäviään - lopulta hän jopa ajattelee kuuluvansa perheeseen. Hän seuraa perheen elämää valokuvien kautta ja elää mukana perheen arjessa ja juhlassa. Sylle alkaa valokuvien kautta hiljalleen selvitä synkkiä yksityiskohtia perheen elämästä. Sy haluaa pelastaa itselleen tärkeiksi muodostuneet ihmiset, mutta ovatko hänen keinonsa kuitenkaan loppuun asti miettittyjä ja viisaita...?
One Hour Photo on ahdistava, mutta ennen kaikkea surullinen elokuva. Se on kertomus yksinäisyydestä, tarina välittämisestä ja hyväntahtoisuudesta. Sen voi nähdä myös huomautuksena ja muistutuksena siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. On tärkeää osata katsoa pintaa syvemmälle. Ei riitä, että teemme lopulliset päätemämme sen mukaan mitä ensimmäisenä näemme. Monesti totuus on kätkeytynyt sen kaiken taakse.
Visuaalisesti elokuvassa viehätti sen kontrastisuus: marketin steriili, välillä jopa silmiin koskeva, värimaailma vastaan valokuvien värikylläisyys ja lämpimät sävyt. Toinen kontrasti muodostui Yorkinin perheen kotitalon tavarapaljouden ja Syn asunnon karun tyhjyyden välille.
Syn roolissa nähtävä Robin Williams eläytyy hyvin muusta maailmasta vieraantuneen ja reppanan Syn rooliin. Williams saa Syn tunnetilat tuntumaan katsojan selkärangassa. Ainakin minut tämä elokuva sai pidättämään hengitystäni ja itkemään vuolaasti. Olisin halunnut kävellä Syta kohti ja tarttua häntä kädestä - halata ja kertoa, että kyllä sinustakin välitetään.
Elokuvassa oli myös valokuvausintoilijan sydäntä lämmittäviä yksityiskohtia.
Mitä sinä pelastaisit tulipalosta ensimmäisenä elävien olentojen jälkeen?
