keskiviikko 10. elokuuta 2011

Oletko valmis jakamaan pelkosi?

College-opiskelija Quaid (Shaun Evans) saa filosofian tunnilla idean tutkia ihmisten pelkoja. Valokuvaus-opintoja suorittava Stephen (Jackson Rathbone) lupautuu kuvaamaan tutkimuksen lopputyönään. Mukaan otetaan myös leikkaushommat taitava Cheryl (Hanne Steen). Ilmoitustaululla haetaan vapaaehtoisia: Kuka on valmis kertomaan pelkonsa kameralle? Homma tuntuu ensin turhalta, kun yksi kammoksuu märkää servettiä, ja toinen pelkää ötököitä. Kaikkein pahimmat pelot löytyvätkin lopulta projektin tekijöiltä itseltään. Mutta voiko muiden pelkojen kautta hallita omaa pelkoaan? Onko omat painajaiset mahdollista saada loppumaan aiheuttamalla kärsimystä toisille? Yksi projektissa mukana olevista alkaa uskoa niin ja alkaa paeta omia painajaisiaan mitä järkyttävimmällä tavalla...

Kammo (2009) ei ole mukava elokuva - se on ruma, sairas ja kammottava. Siinä on kuitenkin samalla jotain kiehtovaa ja kaunista. Se on yksi parhaista tänä vuonna katsomistani elokuvista. Se ei varsinaisesti pelota, mutta on silti äärimmäisen pelottava. Kammo iskee siihen kaikkein herkimpään kohtaan ihmisessä - mieleen. Ja tekee sen melko mielettömällä tavalla. Kirjaimellisesti. Siinä on myös paljon ällöttäviä juttuja.

Värimaailma Kammossa on upea. Kammo on ulkoisesti hyvin yksinkertainen, mutta siinä on pieniä yksittäisiä seikkoja, jotka tekevät siitä visuaalisestikin kiehtovan. Nyt en sitten tarkoita paljaita tissejä ja verta, vaan sitä kaikkea muuta. Edelliset olisi voinut jättää pois kokonaan.

Kammo herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Ensin ajattelin, että kuinka joku voi kuvata jotain tällaista elokuvaksi - ihmisten tämän takana täytyy olla sairaita. Sitten tajusin, että tämähän on vastaus kysymykseeni: Kammo on kuvaus siitä, kuinka joku voi tehdä jotain tämän kaltaista ja karu näyte siitä, mitä kaikkea ihminen pystyy tekemään, mitä kaikkea ihmisen mielessä voi tapahtua ja mitä se kaikki voi lopulta aiheuttaa.

Elokuva ei voi olla huono silloin, kun se saa minut itkemään. Kammo onnistui siinäkin. Minä itkin, enkä vain vähän. Onneksi vierelläni oli käsi, johon pystyin tarttumaan. Kammo naulitsi katseeni useaan otteeseen tv-ruutuun, ja taisin pari kertaa upota vähän turhankin syvälle sen maailmaan. (Parin vuoden sisään katsotuista Saw taitaa kyllä  yhä pitää selkeää kärkisijaa tässä vaikutuksessa.)

Kammo ei kehuistani huolimatta ole tyylipuhdas suoritus: se jätti jälkeensä yhden suuren pettymyksen tunteen ja yhden pahasti mieltäkalvavan kysymyksen. Avoimien kysymysten jääminen ei ole missään nimessä huono juttu elokuvia katsottaessa, ainakaan useimmiten. Nyt se kuitenkin on. Katsokaa, niin ymmärrätte. Tai sitten ette. Voi olla, että asia koskettaa minua liian henkilökohtaisella tasolla, eikä siten välttämättä jää painavaksi kysymykseksi muiden mieliin.




Plöö: Kasvissyöjänä on puututtava yhteen kohtaukseen, jonka olemassaolo laski leffan tasoa hetkellisesti: Kasvissyönti ei todellakaan tarkoita lopuniän kestävää rautakuuria. Noottia tästä käsikirjoittajille!

<3 Kammo oli myös muistutus siitä, kuinka paljon hyvää eräs minulle äärimmäisen rakas ihminen on saanut minussa aikaan.

Jes: Etsin seuraavaksi käsiini Clive Barkerin samannimisen novellin, johon tämä tunti ja 48 minuuttia perustuu.

Mör: Miksi Laura Donnelly on näytellyt niin kovin vähän? Donnelly on aivan ihastuttava Abbyna.

Hahaa!: Kyllä ne britit nyt vain osaa tehdä jotkin asiat jenkkejä paremmin.


Vangitsevuusaste: * * * *
Itkettämisvoima: * * *
Visuaalisuus: * * *½ 
Tarina: * * * *-

                                                    



(kuva: http://www.movie-theatres.info)

lauantai 2. lokakuuta 2010

Erilainen teiniraskaus

Juno (2007)

Kolmannen raskaustestin jälkeen 16-vuotiaan Junon (Ellen Page) on itsekin uskottava totuus: Hän on raskaana. Omapäinen Juno päätyy aborttipohdintojen jälkeen synnyttämään lapsen. Lapsi kuitenkin tulee saamaan uuden kodin, jonka Juno on ystävänsä kanssa löytänyt lehti-ilmoituksesta - kissojen ja käytettyjen autojen myynti-ilmoitusten seasta. Alkaa yhdeksän kuukauden mittainen odotus, johon mahtuu kaikenlaista tavallista ja vähemmän tavallista.

Elokuva on yhdeksän kuukauden mittainen kasvutarina. Sen aikana kasvaa moni muukin kuin Junon maha. Ihmisten näkemykset ja perus teinielokuvasta poiketen Junon elämä ei ala raskauden myötä mennä alamäkeen vaan alkaa värikäs seikkailu kohti laskettua aikaa.
Juno on hahmona mainio. Sellainen suloinen ja räväkkä, sanavalmis tapaus. Juno ei saa muistelemaan kauhulla muutamaa vuotta taaksepäin ja näkemään kaikkia ympärillä pyöriviä kloonilapsia; valmiina hyökkäämään kimppuun heti siihen tilaisuuden saatuaan. Juno on sen sijaan se erikoinen tapaus, joka olisi hyvin voinut olla hyvä kaverini, jos olisi samaan kouluun sattunut. Mutta miksi ihmeessä se tyttöparka pitää Dario Argenton leffoista?

Jos Juno on ihastuttava hahmo, niin Ellen Page on vielä ihastuttavampi Juno. Michael Cera ihastuttaa jälleen hiljaisen ujona poikana. Hän on kuin tehty vähän oudompia rooleja varten. Simmons ja Janney ovat myös mainioita omissa rooleissaan: Simmons äreän tuntuisena, mutta lämpöisenä ja rakastavana isänä ja Janney suorasanaisena äitipuolena.

Elokuva on täynnä pieniä ihania asioita. Sen musiikki on juuri sopivasti erilaista - siitä ei voi muuta kuin pitää. Siis ainakin, jos on tämmöinen höpö kuin minä. Jos leffaseuraltani kysytää, musiikki on jotain beatlesroskaa (tai jotain sen tapaista kommenttia taisin jälleen kerran kuulla). Alun animointi ja vuodenaikavaihteluista kertovat tekstit ovat jo sinänsä syy huulille nousevalle hymylle. Elokuvan pirteät ja vahvat värit ja ihanat lavasteet pureutuvat syvälle visuaalisten nautintojeni maailmaan. Ja olkaahan kaikki tarkkana, saatatte nimittäin joku päivä nähdä erään Junosta tutun vaatekappaleen allekirjoittaneen yllä. Sen verran pahasti siihen menin ihastumaan, että pakkohan semmoinen on itsellekin tehdä.

Yksinkertaisesti: Juno on piristävää katsottavaa ja se saa hymyn katsojan kasvoille. Se kestää useamman katselukerran ja jaksaa aina ilahduttaa erilaisuudellaan. Myönnettäköön nyt sekin, että taisi se pari kyyneltäkin saada aikaan. Kukin saapi katsomalla selvittää olivatko ne surua vai onnellista liikuttuneisuutta. Enhän minäkään nyt aivan kaikkea paljasta etukäteen.

Niin ihana elokuva kuin Juno onkin on siinäkin huonot puolensa: Kuka opettaisi tämän maailman lapsille ja teineille, että raskaaksi tullaan nimenomaan yhdestä kerrasta? Miksi ihmeessä pitää seistä apteekin tiskillä ihmettelemässä raskauttaan, kun on joitakin viikkoja aiemmin leikkinyt isojen tyttöjen leikkejä ilman asianmukaisia leluja?

Mutta toisaalta: ilman tuota ärsyttävää kämmiä ei olisi koko elokuvaa olemassa. Onneksi se on helppo unohtaa elokuvan edetessä ja valloittaessa sydämen.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Mahtuuko yksinäisyys kymppikuvaan?

One Hour Photo (2002)

Kuinka monesti sitä tulee miettyä mitä kaikkea kätkeytyy kaupan tiskin takana seisovan hiljaisen hymyn taakse? Ympärillämme on valtava määrä yksinäisiä: esimerkiksi kaupan kassoja, joiden ainoita "ystäviä" ovat asiakkaat. Työpäivän jälkeen nämä ihmiset vetäytyvät koteihinsa, sulkeutuvat omiin vankiloihinsa. Kun ihminen vaipuu riittävän syvälle yksinäisyyden maailmaan, alkaa yksinäisyys hallita hänen elämäänsä. Hän luo päivän aikana kohtaamistaan ihmisistä itselleen keinotekoisen ystäväpiirin, jotta voisi edes hetken aikaa tuntea olevansa osa jotain - mukana jossakin.

Näin käy Sy Parrishille elokuvassa On Hour Photo. Sy työskentelee päivät marketin valokuvapisteellä ja istuu illat kotonaan, omassa maailmassaan. Sylla ei ole perhettä eikä ystäviä, hänen ainoat ihmiskontaktit tapahtuvat työn kautta. Sy haluaa kuitenkin kuulua johonkin, olla osa jotakin, olla tärkeä jollekin. Hän alkaa luoda valokuvapisteen vakiasiakasperheen ympärille omaa tarinaansa. Sy luo Yorkinin perheestä hiljalleen ystäviään - lopulta hän jopa ajattelee kuuluvansa perheeseen. Hän seuraa perheen elämää valokuvien kautta ja elää mukana perheen arjessa ja juhlassa. Sylle alkaa valokuvien kautta hiljalleen selvitä synkkiä yksityiskohtia perheen elämästä. Sy haluaa pelastaa itselleen tärkeiksi muodostuneet ihmiset, mutta ovatko hänen keinonsa kuitenkaan loppuun asti miettittyjä ja viisaita...?

One Hour Photo on ahdistava, mutta ennen kaikkea surullinen elokuva. Se on kertomus yksinäisyydestä, tarina välittämisestä ja hyväntahtoisuudesta. Sen voi nähdä myös huomautuksena ja muistutuksena siitä, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. On tärkeää osata katsoa pintaa syvemmälle. Ei riitä, että teemme lopulliset päätemämme sen mukaan mitä ensimmäisenä näemme. Monesti totuus on kätkeytynyt sen kaiken taakse.

Visuaalisesti elokuvassa viehätti sen kontrastisuus: marketin steriili, välillä jopa silmiin koskeva, värimaailma vastaan valokuvien värikylläisyys ja lämpimät sävyt. Toinen kontrasti muodostui Yorkinin perheen kotitalon tavarapaljouden ja Syn asunnon karun tyhjyyden välille.

Syn roolissa nähtävä Robin Williams eläytyy hyvin muusta maailmasta vieraantuneen ja reppanan Syn rooliin. Williams saa Syn tunnetilat tuntumaan katsojan selkärangassa. Ainakin minut tämä elokuva sai pidättämään hengitystäni ja itkemään vuolaasti. Olisin halunnut kävellä Syta kohti ja tarttua häntä kädestä - halata ja kertoa, että kyllä sinustakin välitetään.

Elokuvassa oli myös valokuvausintoilijan sydäntä lämmittäviä yksityiskohtia.

Mitä sinä pelastaisit tulipalosta ensimmäisenä elävien olentojen jälkeen?