Oletko valmis jakamaan pelkosi?

College-opiskelija Quaid (Shaun Evans) saa filosofian tunnilla idean tutkia ihmisten pelkoja. Valokuvaus-opintoja suorittava Stephen (Jackson Rathbone) lupautuu kuvaamaan tutkimuksen lopputyönään. Mukaan otetaan myös leikkaushommat taitava Cheryl (Hanne Steen). Ilmoitustaululla haetaan vapaaehtoisia: Kuka on valmis kertomaan pelkonsa kameralle? Homma tuntuu ensin turhalta, kun yksi kammoksuu märkää servettiä, ja toinen pelkää ötököitä. Kaikkein pahimmat pelot löytyvätkin lopulta projektin tekijöiltä itseltään. Mutta voiko muiden pelkojen kautta hallita omaa pelkoaan? Onko omat painajaiset mahdollista saada loppumaan aiheuttamalla kärsimystä toisille? Yksi projektissa mukana olevista alkaa uskoa niin ja alkaa paeta omia painajaisiaan mitä järkyttävimmällä tavalla...

Kammo (2009) ei ole mukava elokuva - se on ruma, sairas ja kammottava. Siinä on kuitenkin samalla jotain kiehtovaa ja kaunista. Se on yksi parhaista tänä vuonna katsomistani elokuvista. Se ei varsinaisesti pelota, mutta on silti äärimmäisen pelottava. Kammo iskee siihen kaikkein herkimpään kohtaan ihmisessä - mieleen. Ja tekee sen melko mielettömällä tavalla. Kirjaimellisesti. Siinä on myös paljon ällöttäviä juttuja.

Värimaailma Kammossa on upea. Kammo on ulkoisesti hyvin yksinkertainen, mutta siinä on pieniä yksittäisiä seikkoja, jotka tekevät siitä visuaalisestikin kiehtovan. Nyt en sitten tarkoita paljaita tissejä ja verta, vaan sitä kaikkea muuta. Edelliset olisi voinut jättää pois kokonaan.

Kammo herätti minussa ristiriitaisia ajatuksia. Ensin ajattelin, että kuinka joku voi kuvata jotain tällaista elokuvaksi - ihmisten tämän takana täytyy olla sairaita. Sitten tajusin, että tämähän on vastaus kysymykseeni: Kammo on kuvaus siitä, kuinka joku voi tehdä jotain tämän kaltaista ja karu näyte siitä, mitä kaikkea ihminen pystyy tekemään, mitä kaikkea ihmisen mielessä voi tapahtua ja mitä se kaikki voi lopulta aiheuttaa.

Elokuva ei voi olla huono silloin, kun se saa minut itkemään. Kammo onnistui siinäkin. Minä itkin, enkä vain vähän. Onneksi vierelläni oli käsi, johon pystyin tarttumaan. Kammo naulitsi katseeni useaan otteeseen tv-ruutuun, ja taisin pari kertaa upota vähän turhankin syvälle sen maailmaan. (Parin vuoden sisään katsotuista Saw taitaa kyllä  yhä pitää selkeää kärkisijaa tässä vaikutuksessa.)

Kammo ei kehuistani huolimatta ole tyylipuhdas suoritus: se jätti jälkeensä yhden suuren pettymyksen tunteen ja yhden pahasti mieltäkalvavan kysymyksen. Avoimien kysymysten jääminen ei ole missään nimessä huono juttu elokuvia katsottaessa, ainakaan useimmiten. Nyt se kuitenkin on. Katsokaa, niin ymmärrätte. Tai sitten ette. Voi olla, että asia koskettaa minua liian henkilökohtaisella tasolla, eikä siten välttämättä jää painavaksi kysymykseksi muiden mieliin.

Plöö: Kasvissyöjänä on puututtava yhteen kohtaukseen, jonka olemassaolo laski leffan tasoa hetkellisesti: Kasvissyönti ei todellakaan tarkoita lopuniän kestävää rautakuuria. Noottia tästä käsikirjoittajille!

<3 Kammo oli myös muistutus siitä, kuinka paljon hyvää eräs minulle äärimmäisen rakas ihminen on saanut minussa aikaan.

Jes: Etsin seuraavaksi käsiini Clive Barkerin samannimisen novellin, johon tämä tunti ja 48 minuuttia perustuu.

Mör: Miksi Laura Donnelly on näytellyt niin kovin vähän? Donnelly on aivan ihastuttava Abbyna.

Hahaa!: Kyllä ne britit nyt vain osaa tehdä jotkin asiat jenkkejä paremmin.

Vangitsevuusaste: * * * *

Itkettämisvoima: * * *

Visuaalisuus: * * *½ 

Tarina: * * * *-

                                                    

(kuva: http://www.movie-theatres.info)