Kolmannen raskaustestin jälkeen 16-vuotiaan Junon (Ellen Page) on itsekin uskottava totuus: Hän on raskaana. Omapäinen Juno päätyy aborttipohdintojen jälkeen synnyttämään lapsen. Lapsi kuitenkin tulee saamaan uuden kodin, jonka Juno on ystävänsä kanssa löytänyt lehti-ilmoituksesta - kissojen ja käytettyjen autojen myynti-ilmoitusten seasta. Alkaa yhdeksän kuukauden mittainen odotus, johon mahtuu kaikenlaista tavallista ja vähemmän tavallista.
Elokuva on yhdeksän kuukauden mittainen kasvutarina. Sen aikana kasvaa moni muukin kuin Junon maha. Ihmisten näkemykset ja perus teinielokuvasta poiketen Junon elämä ei ala raskauden myötä mennä alamäkeen vaan alkaa värikäs seikkailu kohti laskettua aikaa.
Juno on hahmona mainio. Sellainen suloinen ja räväkkä, sanavalmis tapaus. Juno ei saa muistelemaan kauhulla muutamaa vuotta taaksepäin ja näkemään kaikkia ympärillä pyöriviä kloonilapsia; valmiina hyökkäämään kimppuun heti siihen tilaisuuden saatuaan. Juno on sen sijaan se erikoinen tapaus, joka olisi hyvin voinut olla hyvä kaverini, jos olisi samaan kouluun sattunut. Mutta miksi ihmeessä se tyttöparka pitää Dario Argenton leffoista?
Jos Juno on ihastuttava hahmo, niin Ellen Page on vielä ihastuttavampi Juno. Michael Cera ihastuttaa jälleen hiljaisen ujona poikana. Hän on kuin tehty vähän oudompia rooleja varten. Simmons ja Janney ovat myös mainioita omissa rooleissaan: Simmons äreän tuntuisena, mutta lämpöisenä ja rakastavana isänä ja Janney suorasanaisena äitipuolena.
Elokuva on täynnä pieniä ihania asioita. Sen musiikki on juuri sopivasti erilaista - siitä ei voi muuta kuin pitää. Siis ainakin, jos on tämmöinen höpö kuin minä. Jos leffaseuraltani kysytää, musiikki on jotain beatlesroskaa (tai jotain sen tapaista kommenttia taisin jälleen kerran kuulla). Alun animointi ja vuodenaikavaihteluista kertovat tekstit ovat jo sinänsä syy huulille nousevalle hymylle. Elokuvan pirteät ja vahvat värit ja ihanat lavasteet pureutuvat syvälle visuaalisten nautintojeni maailmaan. Ja olkaahan kaikki tarkkana, saatatte nimittäin joku päivä nähdä erään Junosta tutun vaatekappaleen allekirjoittaneen yllä. Sen verran pahasti siihen menin ihastumaan, että pakkohan semmoinen on itsellekin tehdä.
Yksinkertaisesti: Juno on piristävää katsottavaa ja se saa hymyn katsojan kasvoille. Se kestää useamman katselukerran ja jaksaa aina ilahduttaa erilaisuudellaan. Myönnettäköön nyt sekin, että taisi se pari kyyneltäkin saada aikaan. Kukin saapi katsomalla selvittää olivatko ne surua vai onnellista liikuttuneisuutta. Enhän minäkään nyt aivan kaikkea paljasta etukäteen.
Niin ihana elokuva kuin Juno onkin on siinäkin huonot puolensa: Kuka opettaisi tämän maailman lapsille ja teineille, että raskaaksi tullaan nimenomaan yhdestä kerrasta? Miksi ihmeessä pitää seistä apteekin tiskillä ihmettelemässä raskauttaan, kun on joitakin viikkoja aiemmin leikkinyt isojen tyttöjen leikkejä ilman asianmukaisia leluja?
Mutta toisaalta: ilman tuota ärsyttävää kämmiä ei olisi koko elokuvaa olemassa. Onneksi se on helppo unohtaa elokuvan edetessä ja valloittaessa sydämen.
Normaalisti en tarttuisi elokuvaan, jonka kannessa on hölmön näköinen ukkeli ja raskaana oleva teini (ja joka on 2000-luvulla tehty), mutta aika hyvin onnistuit taas vakuuttamaan. Värimaailma ja höpömusiikki kuulostavat sellaiselta, että voisin tykätä - ja olen aina tykännyt kasvutarinoista.
VastaaPoistaLöysin tämän jostain kirpparin perukoilta, tiesin elokuvasta jo aiemmin mutta ostinpahan sen siitä. Lojuu vielä tuolla hyllyssä, joku päivä kun tuntuu tylsälle, niin pitääpäs katsoa tuo :)
VastaaPoistaHyvin olet kirjoittanut perustelut tästä elokuvasta.